Digitaalinen Helsinki 2027; seuraavat viisitoista vuotta

Ensijulkaisu verkossa Risto Linturin esityksestä Virastopäällikköpäivillä 25.10.2012

Ensimmäiset virastopäällikköpäivät pidettiin samana vuonna kun minä synnyin. Lapsuuteni ajan kotona puhuttiin virastopäällikköpäivistä. 60-luvun esiintyjistä tunsin pikkupoikana useammat kuin teistä nyt. Esitykseni päättyy vuoteen 2027. Nämä päivät täyttävät 70 vuotta, minä ehkä jään eläkkeelle, mutta palataan alkuun.

Vuonna 57 aravasäännöt eivät suosineet tilan varaamista jääkaapille. Jääkaappi oli vain muutamalla prosentilla kotitalouksista. Autoille ei kaavassa paljon tilaa varattu. Maaseutukoulujen opettajille kuului heinäpaalikiintiö. Merimiehet olivat juuri keihäänkärkenä saaneet oman työeläkejärjestelmänsä, laajemmin Suomi aloitti tiensä hyvinvointiyhteiskunnaksi vasta 60- ja 70-luvuilla. Eliel Saarisen jälkeinen ensimmäinen aloite metron rakentamiseksi tehtiin kaupunginvaltuustossa 1955.

Siirrytään hetkeen, joka on yhtä kaukana menneessä kuin 2027 on tulevaisuudessa. 1997 Bill Clinton aloitti toisen virkakautensa. Erkon sananvapaus kasvoi, kun Suomi sai neljännen televisiokanavan. Internet-hype oli huipussaan, vaikka maailman ensimmäinen WWW-konferenssi järjestettiin CERNissä vain kolme vuotta aiemmin.

Nettiin pääsi jo 10% Suomen kotitalouksista. Tavallisin nettiyhteys maksoi yli 10 penniä minuutilta ja oli tuhat kertaa nykyistä hitaampi. Suomalaisia käyttäjiä netissä oli samanaikaisesti vain tuhansia. Yritykset harjoittelivat kotisivujen ja sähköpostin kanssa. Googlea tai Wikipediaa ei ollut, laajakaistaa tutkittiin, ja sosiaalinen media oli nörttien pikaviestisovellus. Helsinki oli aloittanut nousun maailman netti-ikoniksi.

Kirjoitin tuolloin 97 puheen pitääkseni sen geodeettien kunniaksi vuonna 2012. Pidin sen kaupunkisuunnitteluvirastossa nyt elokuussa. Puhe kuvasi internetin yhdistämää maailmaa, maailmanlaajuista 3D-mallia ja satelliittikameroiden ja robottikameroiden luomaa virtuaalimaailman helppoutta, joka Helsingissä keksittiin 90-luvulla. Ennuste osui lähes pilkulleen, mutta se oli liian kapea. Tämän opetti digitaalikaupunkien isä, MIT:n jo edesmennyt Bill Mitchell, kun pohdimmme digitaalikaupunkien visioita Japanin historiallisessa pääkaupungissa Kiotossa pidetyssä työpajassa.

Digitalisoituminen ei ole kaupungin päälle syntyvä uusi kerros. Digitalisoituminen muuttaa sitä, miten liikenne järjestetään, mihin ihmiset, kaupat ja työpaikat sijoitetaan ja miten ihmiset ja heidän artefaktinsa vaikuttavat toisiinsa. Ennen kuin voi kunnolla ymmärtää, miten tulevaisuus muuttaa kaupunkia, tulee selvittää, miksi kaupungit ylipäänsä ovat olemassa. Tätä olen pohtinut siitä lähtien.

Monien kaupunkien tavoin Helsinki perustettiin helposti puolustettavaan ja hyvin liikennöitävään paikkaan. Jo kreikkalaisen maailman kaupungit Välimeren ja Mustan-meren rannoilla kävivät keskenään kauppaa meritse. Kreikkalainen maailma olikin satamakaupunkien verkosto. Maaseutu kuului lähes kokonaan muille.

Hansa-liitto oli myöhäisen keskiajan Kreikka. Länsi-Rooman ja viikinkien sorruttua kaupungit taas kasvoivat. Monet julistivat itsensä vapaakaupungeiksi irti alueellisista valtioista ja kuninkaista. Kaupungit muodostivat keskenään sotilasliiton, aikansa suurvallan. Kuninkaiden valta kuitenkin palasi ja kaupunkien vapaus katosi.

Historian saatossa kaupungit kukoistavat tai kuihtuvat. Maailman autopääkaupunki Detroit on varjo entisestä – raunioituvilta alueilta katulamput on jo sammutettu. Kiinassa syntyy nyt miljoonakaupunkeja kuin meillä sieniä sateella. Miksi kaupunkeja on, vaikka ravinto tuotetaan maaseudulla? Tehtaita ei länsimaisissa kaupungeissa juurikaan ole. Mikä määrää kaupungin menestyksen nyt ja mikä tulevaisuudessa?

Kaksisataa vuotta sitten 3% maapallon väestöstä asui kaupungeissa. Viisi vuotta sitten ylitettiin 50%. Kun nykyteini tulee viiskymppiseksi, vain yksi viidestä asuu kaupunkien ulkopuolella. Länsimaissa näin on jo nyt. Ei tosin Suomessa. Meillä 63% kaupungistuminen vertautuu Pohjois-Koreaan. Englannissa prosentti on 90, Australiassa 89, Ruotsissa 85 ja Kanadassakin 80. Suomen tilanne on vääristynyt ja seurausta huonosta politiikasta. Epänormaalin hidas kaupungistuminen on haitaksi. Tuottavuus henkeä kohden nousee 15% aina, kun asukastihentymä tuplaantuu.
Kaupungin Tietokeskuksen tuoreen julkaisun mukaan Helsingin seutu tekee Suomen kansantulosta nyt kolmanneksen. Vertailumaiden kaupungistumisasteella Suomen kansantulo olisi 20% nykyistä korkeampi ja Helsingin seutu tekisi siitä yli puolet. Aluepolitiikka maksaa Suomelle siis noin 30 miljardia euroa vuosittain.

Asukastiheys korreloi vaurauden kanssa, mutta ei selitä sitä. Yleisesti vauraus syntyy oikeanlaisesta erikoistumisesta ja vaihdannasta. Erikoistuminen sujuu, jos helpon vaihdannan piirissä on paljon ihmisiä. Nopeasti vaurastuvassa Kiinassa ihmisiä on eniten. Katsotaan, kuinka helppoa vaihtokauppa heidän kanssaan on.

Standardikokoinen kontti vetää 30 kuutiota tai 20 tonnia. Kontin saa Hongkongista kotipihalle 1.500 eurolla. 3 kuution pakkaus siirtyy muutamalla sadalla eurolla. Pienemmässä paketissa kuljetus on meritse kolme ja maitse kymmenen kertaa kalliimpaa kuutiota kohden. Etäisyyksiä ei lasketa kilometreinä vaan euroina. Kontti on aina lähempänä kuin sitä pienempi paketti, siksi keskittäminen kannattaa.

Itämeren kalat perataan kaukomaissa ja kontillinen ilmaisia luonnonkiviä kannattaa tuoda Kiinasta, jos kivet kerätään käsin. Euroetäisyydeksi laskettuna kiinalaiset kivetkin ovat siis meitä lähempänä kuin oma maaseutumme. Mikä tässä on oikea ajatus? Onko ajateltava Helsinki osaksi Suomea vai Hansa-kaupunkien ja antiikin kaupunkivaltioiden tavoin osaksi kaupunkien keskinäistä verkostoa?
Erikoistuminen ja vaihdanta tapahtuvat verkostomaisessa ekosysteemissä. Ronald Burt, verkostojen pioneeri totesi vaurauden kertyvän verkoston kapeikkoihin. Roomalaiset ymmärsivät tämän hyvin. Kaikki tiet veivät Roomaan, periferiaa tiet eivät yhdistäneet. Hansa-kauppiailla oli monopoli jopa Pariisin vesireitteihin.

Menestys riippuu siitä, kuinka hyvin kaupungin asukkaat erikoistuvat ja vaihtavat rajojen yli. Kukoistava kaupunki yhdistää kulttuureja, arvoja ja osaamisia, metropolit ja maaseudun. Moniarvoisuus on yhtä tärkeää kuin lentokenttä tai konttiliikenne.

Maankäytön suunnittelu tähtää kauas. Kaavoitus sisältää oletuksia ihmisten ja talouden tarpeista ja yhteiskunnan rakenteista kauas tulevaisuuteen. Jotta se menisi oikein, tulisi nähdä asukasmäärän kehityksen lisäksi myös teknologiavaikutukset.

Jules Verne kuvasi toisessa kirjassaan 1860 tulevaisuuden Pariisin. Hän kirjoitti autojen pakokaasuista, niin leveistä kaduista, etteivät asunnot mahdu enää keskustaan. Hän kuvasi nukkumalähiöt, pankkien keskustietokoneet, liukuhihnamaisen tietotyön, keskustan katetut kävelykadut, kisälliajan muuttumisen kasvottomaksi insinööriarvojen täyttämäksi kylmyydeksi, jossa latinan ja kreikan opetus ja runous ovat arvottomia, jossa köyhimmät kuolevat kylmään ja nälkään.
Katsotaan nyt tästä eteenpäin ja toivotaan, ettei Vernen visio kokonaan toteudu. 2027 huoltosuhde on räjähtänyt käsiin, työllisen pitää elättää 50% enemmän muita kuin nyt. Kiinan, Intian, Venäjän ja Brasilian osuus maailmantaloudesta on länsimaita suurempi, BRIC-maat omistavat 40% maailman pörssiarvosta. Meidän osuutemme rajallisista resursseista putoaa alle puoleen nykyisestä. Suomessa kaikki työt tulee tehdä keskimäärin kaksi kertaa tehokkaammin, jos haluamme pärjätä kurjistumatta.

Kaikki ylimääräinen pitää karsia, muuten revitään selkänahka kokonaan. Tiskipalvelut ovat turhia, naaman ja lomakkeet näkee ruudun takaa matkustamatta. Monet toimistot ja toimitilat voidaan lakkauttaa, koska ihmiset kulkevat työpaikalle vain kaveeraamaan ja käyttääkseen tietokonetta, joka on kotona olevaa huonompi.
2020 rullalle taskuun käärittävät isot grafeeninäytöt ja virtuaalilasit ovat yleisiä, fyysiset liikennemerkit, kyltit, opasteet ja liikennevalot turhia. Ne näkyvät auton tuulilasissa, virtuaalilaseissa tai kännykän ruudulla, jos niitä edes tarvitsemme.

Palataan nykyhetkeen. Viisi vuotta sitten robottiauto ei kyennyt liikkumaan itsekseen edes tyhjässä kaupungissa. Nyt Googlen robottiauto on kolaroimatta ajanut puoli miljoonaa kilometriä, viimeiset viisikymmentä tuhatta kilometriä ilman, että kuski on kertaakaan tarttunut rattiin. Robotti selviää jo moottoritien vilinästä paremmin kuin parikymppiset kuskit tai eläkeläiset. Nevadassa ensimmäiset robotit saivat jo oman ajokortin. Äsken Kalifornian kuvernööri allekirjoitti vastaavan lain.
Helsingissä olisi vain kolmasosa nykyisistä autoista, jos robotit saisivat luvan ajaa. Parkkipaikkoja ei tarvittaisi, auto jatkaisi muita auttamaan. Taksit, bussit ja paketit – 40 senttiä kilometri yksilöllisesti, ryhmissä halvemmalla, kuskina ystävällinen robotti. Julkinen liikenne järjestyy ovelta ovelle nykyistä bussiliikennettä edullisemmin.

Metron suunnittelussa visio oli selkeä – katsottiin kauas. Helminauhakaupunki on nyt syntynyt. Rautatientori on viimeinen pussinperä. Jos ratapiha purettaisiin Pasilaan saakka, olisi helminauhakaupunki valmis. Puretun ratapihan korvaisi Loviisan väestön kokoinen kaupunki osana kävelykeskustaa. Pasilan alue yhdistyisi kantakaupunkiin hienolla tavalla. Mutta mennään eteenpäin.

Kaupungit ovat joidenkin mielestä rakennuksia. Useimpien toimistohuoneiden käyttöaste on käsittämättömän alhainen, ehkä 10 tuntia 168 tunnin viikosta. Toimitilojen tehokkuuden saa helposti kaksinkertaiseksi paperittomuuden ja etäläsnäolon avulla. Vapautuva tila muuttuu asunnoiksi ja kaupunki kasvaa.
Rakennetun ympäristön käyttökustannukset laskevat kymmenillä prosenteilla jos rakenusautomaatio kytketään alueellisiin palvelukeskuksiin. Automaatio voisi tilata palvelut kunnossapito-organisaatioilta ja hoitaa osansa logistiikasta.

Tulevaisuuden kaupunkeihin on suunniteltu automaattisia jätteenkuljettimia ja tavarankuljettimia. Kuka pohtii vanhojen kaupunkien kunnallistekniikan kehitystä? Kehitys juuttuu tuttuihin ajatuksiin. Voisi olla aika katsoa, minkälaista kevyttä infrastruktuuria robottikirjekyyhkyt ja itsekseen kulkevat kauppakassit vaatisivat.

Verkkokaupasta saa nyt noin kolmella sadalla eurolla quadrokopterin, jota voi ohjata kännykällä. Laite välittää kännykkään kamerakuvaa. Tutkimushankkeissa kopterit latovat rakennusharkoista metrien korkuisia muureja. Lentävät pommit ovat jo tavallisia. 20-luvulla lentävä kauppakassi tai kirjekyyhky tulee olemaan arkea.
Toistaiseksi lentävät kauppakassit ja robottiautot ovat meillä laittomia. Monet infrastruktuurihankkeet vaativat lisäksi kunnallisen päätöksen. Markkinamekanismin varaan ei voi kaikkea uutta jättää. Jätevedet markkinamekanismi kuljettaisi autoilla. Uusi teknologia jää käyttämättä tai mopoa poljetaan, jos valtio ja kunnat eivät tartu kehittämään uuden teknologian infrastruktuuria.

Uusi ei ole vanhan kuorrutus. Mikä on kaupunki, jos monet kaupat, koulut, konttorit, vanhainkodit, urheilukentät ja sairaalat hajaantuvat pilveen, bittien taivaaseen.
Yksi amerikkalainen meklari, Salman Khan pitää luentoja kameralle. Hän on nyt ladannut verkkoon useiden aineiden koulukurssit alkeista yliopistoon saakka. Kone korjaa harjoitustöissä selkeät virheet, kutsuu opettajan apuun tarvittaessa ja innostaa etenemään. Khanin oppitunteja on katsottu jo kaksisataa miljoonaa kertaa, valtaosin vapaaehtoisesti, kun oman opettajan puheista ei ole asioita ymmärretty.

Puolet lääkärille menijöistä on tarkastanut netistä, mikä heitä saattaisi vaivata. 15 vuoden päästä jokainen voi tehdä enemmän laboratoriotestejä kotonaan kuin nyt osataan tehdä HYKSin laboratoriossa. Itsediagnostiikan kehitys on huimaa, mutta terveydenhuollon suunnittelussa sitä ei vielä huomaa. Lääkärille jää edelleen tehtäviä, mutta koneet hoitavat helpot tapaukset. Konsultaatio sujuu kuvapuheluna vaikkapa Intiaan, jos täällä lainsäädäntö tai päättäjien asenteet jarruttavat kehitystä.

Suuret ikäluokat ovat pääosin raihnaisia. Rollaattorien sijaan kehitellään päälle puettavia kävelyrobotteja. Nyt sadan tuhannen dollarin hintainen kävelypuku saa alaraajahalvauspotilaan rullatuolista jaloilleen ja portaisiin. CP-vauvoillakin on jo robottikelkkoja. Segway vie raihnaisetkin vanhukset monessa maassa itsekseen metsäpoluille, mutta Suomessa sallitaan vain pyörätuolit. Esteettömyys saa kaupunkisuunnittelussa aivan uusia merkityksiä. Tähän pitäisi herätä.
Vanhusten hoidossa on nyt puhuttu henkilökiintiöistä. Kaikki fyysinen tarve voi hoitua robottien ja apuvälineiden avulla, jos niin halutaan. Virtuaaliseinä on sosiaalinen ikkuna kulttuurin, pelien ja seuraleikkien pariin. Halukkaat vanhukset tulisi lähettää edullisempiin maihin, esimerkiksi Espanjaan. Jos vanhukset tarvitsevat maksullista henkistä seuraa, voi sitä palkata, mutta ei kannata teeskennellä, että nykyinen hätäinen hosuminen fyysisten tarpeiden hoitamisessa olisi hyvää seuraa.

Liikuntatoimi on hyvä säästökohde. Meillä on valtavasti suuria halleja ja kenttiä. Lapset ja nuoret viihtyvät loistavasti virtuaalimaailmassa. Se luo sademetsän, merirosvosaaren tai tenniskentän tunnelman. Uudet tietokonepelit pelataan hyppimällä, huitomalla ja liikkumalla. Urheilukenttä tai jumppasali jää helposti kakkoseksi. Korvaisin useimmat kalliit ja rajallisessa käytössä olevat liikuntapaikat uudella teknologialla: virtuaalitiloilla, hahmontunnistimilla ja roboteilla.

Kirjastot pohtivat tulevaisuuttaan ja uudistuvat. Minulla on käytössäni muutaman sadan euron hintainen laite, jolla voi tulostaa mitä tahansa muoviosia. Tein itselleni Empire State Buildingin näköisen nokkahuilun, Milon Venuksen pään, kasan tuomarinpillejä ja viinilasin pidikkeitä. Kirjastoon voisi mennä katsomaan hyödyllisten esineiden kuvia. Lainaamisen sijaan voisi tulostaa itselleen haluamansa esineet. Yhdysvalloissa kirjastot jo aloittavat tätä toimintaa. Materiaaleja on puumassasta ja keramiikasta erilaisiin teollisuusmuoveihin ja metalleihin.

Pikavalmistus muuttaa kaupunkeja ja maantiedettä. Kaikkia tavaroita ei tarvitse hakea kaupasta eikä kuljettaa tehtaasta kauppaan. Tavarat voi ladata netistä bitteinä ja tulostaa. Toistaiseksi digitalisoituminen on muuttanut tavaraa biteiksi. Nyt bitit muuttuvat tavaraksi. Siirto tehdään bitteinä. Mikä on silloin kaupungin rooli logistiikan solmukohtana? Missä on bittien satama? Paljon valmistetaan edelleen teollisesti vielä vuonna 2027, mutta kisälliaika palaa ja kyläseppä. Paikallinen valmistus tulee yleistymään ja valmistus palaa Kiinasta kortteleiden kellareihin. Nyt hanasta tulee vettä ja töpselistä sähköä. Missä paikassa bitit muuttuvat tavaraksi?

Aurinkopaneelit maalataan pian seiniin, liimataan ikkunoihin tai lisätään suoraan tehtaalla pintarakenteisiin. Ruukki julkisti omat seinäelementtinsä vastikään muutaman vuoden takaisen ennusteeni mukaan. Keskimäärin aurinkopaneelien hinta laskee 7% vuositahtiin ja 2020 luvulla ne kannattaa lisätä kaikkiin auringon valaisemiin rakennettuihin pintoihin. Aurinkosähkön hinta alittaa silloin nykyisen sähkön hinnan, ja aurinkopaneelit maksavat itsensä verrattain nopeasti takaisin.

Ilmasto lämpenee 2020 luvulla jo selvästi. Talvet muuttuvat yhä useammin pitkiksi pimeiksi syksyiksi. Etelä-Eurooppa kokee rajuja kuumuus- ja kuivuusaaltoja. Ihmiset matkustavat Euroopan yhdysvalloissa kuten Amerikan Yhdysvalloissa – kesällä pohjoisen osavaltioihin, talvella lämpimään etelään. Suomen asukasluku kasvaa kesäisin jo sadoin tuhansin 2030-luvulle mentäessä, jos olemme siihen valmiita.

Palataan nykyisyyteen

Tiet rakennetaan Helsingin kaupungissa asukkaille, yrityksille ja turisteille. Tietoverkon hallinto rakentaa itselleen. Asiointipalveluista puhutaan ja tarkoitetaan itsepalveluita, joissa kaupunkilaiset tallentavat tietojaan kunnan järjestelmään. Jos itsepalvelu toimii hyvin, kaupunkilainen on Helsingin kaupungin tietojärjestelmien tärkein käyttäjä. En nähnyt kaupungin sivuilla kasvoja enkä nappia, jota painamalla saisin apua, kun en jotakin asiaa ymmärrä. Pikaviestintä, sosiaaliset verkot ja vuorovaikutus eivät ole palveluista erillinen osa. Netti ei saa olla kasvoton.

Digitaalinen tietoperusta tarkoittaa monia asioita. 90-luvulla haaveilin virtuaalisesta Helsingistä. Yksi kanto oli kaupunkimittausosaston ikioma koordinaattijärjestelmä. Meitä myös kiellettiin käyttämästä kartalla olevia katujen nimiä. Ne oli pakko kulkea lukemassa katukylteistä. Turhaan ei puhuta siiloista ja bunkkereista, joita osa meistä rakentaa työpaikkojemme suojaksi kaikkia muita ihmisiä vastaan. Onneksi Helsinki on nyt yhteensopivuuden ja avoimuuden puolestapuhuja ja koordinaatitkin korjaantuvat. Avoin ja yhteinen digitaalinen tietoperusta on kaiken avain.

Kaiken sen, joka ihmisiä ja yrityksiä yhdistää, tulisi löytyä helposti ja normaalein välinein, ei pelkästään hallinnon käyttämin välinein. Pitää muistaa kaupungin rooli solmuna, jonka kautta erilaiset tahot kanavoivat erikoistumisen ja vaihdannan. Yhteistyölle on digitaalisessa maailmassa oltava digitaalinen perusta, kadut ja tiet eivät riitä, eikä se riitä, että bitit kulkevat. Bitit tarvitsevat yhteisen rakenteen.

Helsingin digitalinen läsnäolo on vielä vähäinen. Palvelut löytyvät 90-luvun tyyliin portaalimaisesti. Sosiaaliset verkot ja Google ovat totuttaneet meidät parempaan. Kaupungin palveluiden tulisi tulla lähelle, tarjoutua eteeni sellaisina, kuin minä niitä voisin tarvita ja tämän tulisi tapahtua niissä ympäristöissä, joissa minä normaalisti kuljen. Kaupungin datan tulisi olla avoin myös roboteille.

Tekemisen perimmäiset merkitykset on pohdittava uudestaan ja tekemisen tavat muutettava. Keinot ovat muuttuneet päämääriksi ja todelliset päämäärät unohtuneet. Kaupungin tulee mukautua ihmisten yleisesti käyttämiin systeemeihin, ei toisin päin. Tämä on isolle organisaatiolle usein hankalaa, mutta esikuvia on. Kun Nasa nyt esimerkiksi kehittää omia satelliittejaan Android-kännykän ympärille, ei vaadi edes rakettitiedettä, että kaupunkilainen voisi tunnistautua palveluihin Facebookin tai Googlen toimittamin henkilö- ja paikkatunnistein. Jos tämä on uhka yksityisyydelle, voi siitä varoittaa, mutta kaupunki ei ole kaupunkilaisen äiti.

Palataan helikopterinäkymään. Yhä suurempi osa erikoistumisesta ja vaihdannasta hoituu paikasta riippumatta. Mainitsemani Bill Mitchell keskittyi Kiotossa puhumaan kohtauspaikasta kaupunkien sydämenä. Hänen esimerkeissään se oli kylän keskellä oleva kaivo, pikkukaupungin kirkon piha, Hongkongin ravirata tai Pörssiklubi.

Yhä useammin meitä yhdistää Facebook tai Google. Kyläkaivon, kantabaarin ja näyteikkunoidenkin paikan on ottanut sosiaalinen media. Mikä on kaupungin rooli vaurastumisen keskipisteenä, jos verkostot ohittavat paikkojen kahleet? Ovatko Facebook ja Google bittien satamia, joilla ei ole kaupunkia. Hansa-liiton aikaiset kauppiaat ohittivat valtiot ja kuninkaat. Ohittavatko bittien kauppiaat kaupunkinsa ja pormestarinsa. Missä on silloin se kapeikko, johon vauraus kertyy?

Erikoisliikkeet katoavat sähköisen kaupan vuoksi. Akateeminen kirjakauppa joutunee sekin antamaan periksi, pohdinta on jo käynnissä. Mikä jää kaupungin rooliksi vaikkapa kirjakaupassa, kun kirjailija ja lukija ovat kuin samaa sähköistä perhettä?

Fyysisellä logistiikalla on edelleen merkitys. On paikkoja, joissa atomit muuttuvat biteiksi ja bitit atomeiksi. Bitit myös tarvitsevat velhonsa. Kaupunki on se paikka, joka yhdistää bittejä ja atomeja tehokkaasti ja toimii niiden välisenä siltana. Tämä silta pitää saada toimimaan, koska kaupunki menestyy tai kuihtuu sen mukana.

Ateenassa ja Detroitissa näemme, mitä tapahtuu, kun kaupunki ei kehity aikansa mukana. Viimeinen lähtijä sammuttaa valot. Helsinki onneksi voi katsoa eteenpäin.

Virtuaali-Helsinki oli 90-luvun haave jota kävivät täällä katsomassa sadat ulkomaiset toimittajat ja päättäjät. Esimerkiksi Taiwanin nykyinen presidentti Ma kävi tutustumassa projektiin ja selvitti, kuinka sen opit voisivat auttaa heitä selviämään liikennekaaoksestaan. Kaupungilla pitäisi olla haaveita – haaveet yhdistävät ihmisiä ja käynnistävät erikoistumista ja vaihdantaa. Presidentti Ma vei haaveet Taipeihin.

Transaktiokustannukset laskevat luottamuksen kautta. Luottamus ja yhteinen identiteetti syntyvät yhteisistä haaveista ja tavoitteista. Haaveet ja visiot poistavat muutosvastarintaa ja ohjaavat uuden oppimista yhteistyöhakuiseen suuntaan.

Nyt pitäisi olla vähintään metron ja helminauhakaupungin suuruisia tietoteknisiä haaveita. Tavoite voi olla yhtä utopistisen tuntuinen nyt kuin se oli 1997 tai metrotoimiston käynnistyessä. 2020 Helsingin tulisi olla robottiystävällinen kaupunki, jossa takseja ajavat robotit ja kauppakassi voi käydä itsekseen asioilla.

Tästä on jo valmistelijatasolla käynnistetty keskustelu Helsingin, Espoon, Vantaan ja LVM:n kesken. Helsinki voi olla maailman johtava digitaalikaupunki. Sellainen, joka kerää maailman huomion. Kaupunki, jossa tulevaisuus muuttuu menestykseksi.

Jos kaikki sujuu hyvin, Helsingissä on tulevaisuudessa runsaat kaksi miljoonaa asukasta. Monien lakien pitää muuttua. Tahtoa pitää olla ja ideoiden pitää olla metropolin kokoisia ja esteet pitää poistaa. Työ on suuri, mutta palkitseva.

Suomi 2.0 on hanke yksityiskohtaisen ja konkreettisen vision luomiseksi, joka nostaisi työn tuottavuuden Suomessa kaksinkertaiseksi säästäen miljoona henkilötyövuotta 2030 mennessä. Globaalissa kilpailussa vain hyvät työvälineet ja tehokkaat prosessit luovat hyviä työpaikkoja. Yksi osa hankkeessa on liikenteen automatisointi ja liikennetarpeen virtualisointi kaikkine vaikutuksineen kaupunkirakenteeseen. Muita, esimerkiksi terveydenhuollon, sosiaalitoimen ja sivistystoimen osia olen sivunnut tässä esityksessä lyhyemmin. Toivottavasti Helsinki haluaa olla digitalisoituvan Suomen kruunu. Matka maailman edistyksellisemmäksi digitaalikaupungiksi ei ole pitkä, jos nyt tarttuu hetkeen.

Ensijulkaisu verkossa Risto Linturin esityksestä Virastopäällikköpäivillä 25.10.2012

Risto Linturi on pitkäaikainen tietotekniikan vaikuttaja ja Sovelton muutosjohtaja. Vuonna 2007 UNESCOn pääsihteeri kutsui hänet ryhmään ”High Level Visionaries on Information Acquisition and Sharing”. Hänen erikoisaluettaan ovat strategiset radikaalit innovaatiot. Älykaupunkien rakenteita Linturi on hahmottanut lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Tuoreimpana osana Suomi 2.0 -tuottavuusohjelmaa käynnistetty Automaattiliikenteen Metropolivisio raivaa tietä henkilö- ja tavaraliikenteen robotisoinnille.

 

Avainsanat: älykkäämpi kaupunki, julkinen sektori

Suosituimmat kirjoitukset

Kommentit