Miksi tieto pelottaa?

Viime kuukausien aikaisten big data -keskustelujen myötä lupaus informaatiosta, datasta, uutena luonnonvarana on ollut esillä monilla elämänaloilla. Ihmiskunta kerryttää jatkuvasti tietoa suunnattomalla vauhdilla.

Toiveissa on, että tätä tietoa voitaisiin käyttää entistä älykkäämmin toimivamman maailman luomiseen.

Hyviä esimerkkejä maailmalta jo löytyykin: poliisit kykenevät reagoimaan rikoksiin jo ennen kuin ne tapahtuvat, veroviranomaiset löytävät harmaan talouden pyörittäjät, merialueiden ympäristöriskejä kyetään seuraamaan reaaliajassa, sähkölaitokset voivat ennakoida verkon viat ja monet meistä saavat eri palveluntarjoajilta paremmin kohdennettuja viestejä perinteisen spämmäyksen sijaan.

Valitettavaa kyllä, mainitunkaltaiset esimerkit tulevat pääsääntöisesti maamme rajojen ulkopuolelta.

Kovin montaa innovatiiviseen, uuden tiedon hyödyntämiseen pohjautuvaa menestystarinaa ei ole kotimaasta esittää. Sen sijaan tarjolla olisi useitakin kirjoituksia tietosuojan murtumisen uhkakuvista ja yksilötietojen epäilyttävästä käytöstä.

Olemmeko siis lähtökohtaisesti ‘tietovihamielistä’ kansaa?

Pelkäämmekö uutta niin paljon, että mieluummin jätämme mahdolliset hyödyt testaamatta ja pysymme vanhoissa malleissa? Nyt julkisuudessa perätään uusilta potilastietojärjestelmiltä kykyä tietojen jakamiseen, mutta vielä jokunen vuosi sitten suurin murhe tuntui olevan se, ettei potilastietoja vain katso kukaan muu kuin juuri sillä hetkellä kyseistä potilasta hoitava henkilökunta ja hekin vain oman tapauksensa osalta.

Toimiessani työterveyshuollon parissa parikymmentä vuotta sitten, tietokoneen tulo terveysasemalle oli pelottavaa: War Games elokuva oli nähty ja ihmeteltiin että mitä jos joku tekee tietomurron – sinikantiset vihot ja riippukansiot sen sijaan olivat ’turvallisesti’ laatikossa, joka joskus oli jopa lukittu. Sairaalassa tavallinen murhe oli löytää potilaan paperit sieltä minne joku oli ne jättänyt. En voi olla ajattelematta että jotain samaa on tässäkin ajassa ja siinä pelossa, että joku saa nähdä juuri äsken Facebookkiin postaamani maisemakuvan kaverini kautta.

Olen aika monen verkkokaupan ja palvelun asiakas ja nauttinut pitkään personoidusta asiakaskokemuksesta. Oma uskomukseni on ollut, että antamalla itsestäni tietoa mahdollistan yksinkertaisesti paremman palvelun. Niinpä vastaan lähes kaikkiin kyselyihin, annan palautteen hotelliyön jälkeen ja osallistun lentoyhtiöiden Frequent Flyer –kampanjoihin takuuvarmasti. Valitettavasti saan edelleen kotimaisilta tarjoajilta useimmiten geneerisiä, kuukauden tarjoukset esitteleviä myyntikirjeitä, mielenkiintoisten, itseäni koskettavien tuoteuutisten ja tarjousten sijaan. Meillä on paljon opittavaa.

Tiedän hyvin, että monien yritysten käyttämän älykkään analytiikan avulla minut ja varmasti myös heikot kohtani löytää kyllä helposti. Uskon kuitenkin kykeneväni tekemään itse rahankäyttöä koskevat päätökseni riippumatta siitä kuinka hyvin ehdotus on muotoiltu. Samoin olen huomannut, että ’unsubscribe’ on varsin hyvin kunnioitettu asia ja että tarpeettomasta viestinnästä pääsee eroon suhteellisen vaivattomasti.

Älä ymmärrä väärin, hyvä lukijani: pidän eurooppalaista tietosuojakultturia ja lakeja hyvänä asiana. Tuntuu vain siltä, että meillä tulkinnat ovat oletusarvoisesti kaiken kieltäviä. Yleistä mielipidettä osaltaan muokkaavat negatiiviset uutisoinnit varmistavat sen, että esimerkiksi kuluttajatiedon hyödyntäminen ei tule varmasti jatkossakaan kuulumaan maamme vahvuuksiin.

Viime jouluna ostin ensimmäistä kertaa kaikki lahjani verkosta. Rahani valuivat siis suurimmalta osin maan rajojen ulkopuolelle. Olemmeko jo tilanteessa, missä suomalaiset yritykset joutuvat yleisten kilpailukykytekijöiden lisäksi pyristelemään vielä tietosuojalainsäädännön ja yleisten ennakkoluulojen puristuksissa?

Ja muuten: luottokorttiani ei tiettävästi ole koskaan kopioitu tai väärinkäytetty verkko-ostoksen takia, kivijalkaliikkeessä kylläkin.

 

Juha Teljo, Senior Director, Salesforce

Avainsanat: analytiikka, big data, BusinessConnect, kilpailukyky

Kommentit