Onko oikein panostaa oppiviin järjestelmiin? Osa 1/2

Tekoäly ja laajemmin kognitiivinen teknologia kehittyvät kovaa vauhtia. Koneet tulevat entistä taitavammiksi suorittamaan tehtäviä, jotka on tähän asti kyetty suorittamaan vain ihmisen kyvykkyyksin. ”Olemme tulossa tietoisiksi siitä, että keskeiset kysymykset teknologiaan liittyen eivät ole teknisiä vaan humanistisia”.

Ajattelen, siis olen

Descartes päätteli 1600-luvulla, että olemassaolon todiste on kyky ajatella. Kehittynyt ajattelukyky on pitkään erottanut meidät kaikista muista luomakunnan olennoista. Millaiseksi maailmankuvamme muodostuu nyt, kun omat luomuksemme, tietokoneet, kykenevät kohta samaan? Vaikkei teknologia läpäisekään Turingin testiä vielä aikoihin, niin rajatussa kehyksessä päästään jo lähemmäs. Virtuaaliset agentit ja botit alkavat olla jo niin edistyneitä, että on vaikea erottaa, onko online-yhteyden päässä ihminen vai kone vastapelurina. Uudet palvelut, joilla rakennetaan keskustelevia käyttöliittymiä, kiihdyttävät tätä kehitystä.

Tiedon filosofi Luciano Floridi esittääkin teesin ”kykenen vuorovaikutukseen, siis olen”. Vahvasti digitaalisesti verkottuneessa ja virtualisoituneessa maailmassa ratkaisevaa olisikin kyky luonnolliseen ja sisällölliseen vuorovaikutukseen, ei se, onko kyseessä elävä organismi vai kone. Uudessa maailmankuvassa sekä ihmiset että älykkäät koneet olisivat ”informatiivisia organismeja”, inforgeja. Virtuaalisuudesta on jo nyt tullut osa todellisuutta. Lähes jokaisella meistä on online-profiili jollain sosiaalisen median sivustolla, jossa vietämme aikaa kuka kauemman, kuka vähemmän. Kesällä katukuvaa tarkastellessa näki määrätietoisesti liikkuvia aikuisiakin ihmisiä, jotka metsästivät virtuaalisia Pokémon-hahmoja. Enää ei eletä online, vaan onlife.

Floridi esittää mielenkiintoisesti, miten tietyt tieteelliset vallankumoukset ovat muokanneet omakuvaamme ihmisinä aiemminkin. Perinteisesti ihminen on aina ollut keskiössä ja tämä käsitys on murtunut kerta toisensa jälkeen. Copernicus esitti ammoin, ettei maapallo ihmisineen olekaan maailmankaikkeuden keskipiste. Tämä aiheutti rajuja reaktioita. Darwin puolestaan järkytti evoluutioteoriallaan väittämällä, että olemme apinoiden jälkeläisiä. Ainutlaatuisuutta todistamaan jäi vielä käsitys, että olemme ainoita olentoja, jotka ovat täysin tietoisia omasta ajattelustaan ja toiminnastaan. Freud haastoi tämän käsityksen esittämällä teorian alitajunnan olemassaolosta ja sen vaikutuksesta toimintaamme. Nyt olemme jälleen uuden vallankumouksen portilla, jonka alullepanija oli Alan Turing. Hetki, jolloin ajattelukykykään ei enää tee meistä ainutlaatuisia, lähestyy.

Jos emme ole ainoita ajattelevia olentoja, miten se vaikuttaa asemaamme maailmankaikkeudessa? Mikä on työnjako ihmisen ja koneen välillä? Lasketaanko keinotekoinen, ei orgaaninen, olemassaolo myös olemassaoloksi?

Mikä määrää kehityksen suunnan?

Teknologiakeskeisessä ajattelussa nähdään, että yhteiskunnan käytössä oleva teknologia vie kehitystä eteenpäin ja määrittää yhteisön sosiaalisia rakenteita sekä kulttuuria. Sosiaalisen merkitystä painottavat näkevät, että sosiaalinen vuorovaikutus sekä ihmisten käyttäytyminen ovat keskiössä. Ne määräävät, millaista teknologiaa kehitetään. Esimerkki jälkimmäisestä on internet-protokollien kehitys: ne kehitettiin aikoinaan sotilaalliseen ja akateemiseen tiedonvaihtoon. Nykyään ne muodostavat kulmakiven koko onlife-maailmalle.

Pitäisikö kehitystä vastustaa, koska eteen tulee uusia, tuntemattomia polkuja? Teknologiakehityksen suunnasta tulisi käydä mahdollisimman monipuolista ja laajaa keskustelua, ei vain asiantuntijoiden, vaan myös suuren yleisön sekä päätöksentekijöiden kesken. Keskeisiksi asiantuntijoiksi tulisi laskea sekä ihmistieteilijät että filosofit, insinöörien lisäksi.

Emme halua samanlaista tilannetta, kuin yksityisyydensuojan ja tietoturvan saralla, jossa tätä keskustelua ei aikoinaan käyty. Lopputuloksena on villi-länsi, jossa voimme yrittää korjata asioita vasta onnettomuuksien tapahduttua – tai kun ne ovat vuotaneet julkisuuteen.

Katse eteenpäin

Alun lainaus on peräisin Peter Druckerilta vuodelta 1967, jolloin hän pohti teknologisen kehityksen johtamista. Huolet tuntuvat kovin tutuilta, mutta silti jotenkin on pärjätty, kun katsomme taaksepäin. Esko Valtaoja tarjoaa Kaiken käsikirjassaan esimerkin, kuinka suhtautua maailman nopeaan kehitykseen: ”Meillä ei ole enää sijaa maailmassa, josta tulimme: tiedon portit ovat avautuneet eikä menneisyyteen ole paluuta”. Uuden teknologian avulla meillä on mahdollisuus rakentaa parempaa maailmaa.

Blogin toisen osan teemana on: tekoälyn vaikutukset työelämään – voiko koneeseen luottaa.

Avainsanat: digitalisaatio, oppiminen, tekoäly

Kommentit